View

Etusivu

Sisällysluettelo

Takaisin

Papan työskennellessä sahalla olivat yhteydet pula-aikaankin olemassa maailmalle. Tärkeätä oli, että laivojen mukana seurasi niin kulttuurikokemuksia kuin joitain siirtomaatavaroitakin. Usein uusien laivojen saavuttua oli hänellä joitain tuliasia kotiin tuotavaksi. Joskus kuitenkin niin, että pappa oli hyvällä tuulella ja mummi hiljainen. Kun satuin kysymään, että oliko mummillekin tuliaisia, saattoi pappa jo seuraavana päivänä korjata asian aidolla kahvipaketilla, jonka jälkeen mummi jaksoi taas praatata. Kahvi kun oli vaikeasti saatavissa ja useassa kyläpaikassa käytettiin korvikkeita. Paahdettu kahvi antoi miellyttävän tuoksun tupaan kun sitä pienellä jauhimella käsin pyörittämällä jauhettiin. Muista myös joskus tuvassa prännärillä kahvia paahdetun, sen tuoksu ei ollut lainkaan niin hyvä.

Minä arvioin laivojen tulevaa määränpäätä ja mietin merimiesten hienoja kokemuksia ja upeata ammattia. Ajatuksissani haaveilin joskus olevani merimies ja kiertäväni koko maailman ympäri. Näissä saaristoon sisälle tulevissa ja rahtia kuljettavissa purjelaivoissa oli useilla niin kutsutut kuulamoottorit. Moottoreiden ääni oli hyvin rauhallisella rytmillä kuuluva puksutus ja sen erotti kaukaa. Kun opin erottamaan niiden äänen muusta vesiliikenteestä opin myös tulemaan rantaan silloin kun alukset olivat tulossa katseen etäisyydelle. Vuosien varrella sain varsin nopeasti huomata laivojen muuttuvan isommiksi. Purjealusten tulo oli harvempaa ja isompien moottorivoimin kulkevien rahtialusten käynti sahalla tuli tutuksi. Maailman muutokset alkoivat hivuttamalla näkyä saariston muuten rauhallisessa ja sulkeutuneessa elämänpiirissä.

Skarpin (Edit ja Johan) perhe johonka kuului 4 lasta asuivat Marjasaaressa. Länteen Marjasaaresta sijaitsi Marjasaareen sisarsaari. Siitä jotkut käyttävät myös nimitystä Pikkumarjasaari sekä Vähämarjasaati. Pikkumarjasaari oli tavallaan jatke Marjasaarelle, ikään kuin saappaankärki. Näiden kahden Marjasaaren väliin sijoittui myös pikkuinen Lammassaari, jossa oli aikanaan nimensä mukaisesti laidunnettu lampaita.
Vähämarjasaaresta oli asunut äidin ätini äiti (isoäitini äiti ) ja siteet säilyivät tähän asuinsijaan. Jokainen kevät kuljetimme lehmät Marjasaaresta Vähämarjasaareen laitumelle. Kuljetukseen käytettiin soudettavaa proomua. Proomu oli sellainen nelikulmainen noin 3,5 metriä leveä ja 5 metriä pitkä puusta valmistettu lautta. Lauttaa kiersivät noin 60 senttiä korkeat suoraan pystyyn rakennetut laidat. Proomua soudettiin sen etuosasta kahden miehen voimalla, mies kummallakin sivulla proomua. Tuulessa ei voinut ajatellakaan sitä soudettavan. Aina praatattiin siitä kuinka lehmät saadaan proomuun ja aina ne sinne saatiin. Mummi houkutteli ämpärissä olevalla viljalla ja apuvoimat vetivät lehmää. Pari miestä työnsi lehmää ahterista ja niin ei siinä lehmä voinut muuta kuin astua rantaveteen ja nostaa raajansa yli reunan. Takaraajat ne olivat yleensä vaikeammat mutta aina siitäkin selvittiin. Matkan aikana lehmät olivat sidottuna laitoihin, eivätkä ne syömiseen keskittyneinä olleet maisemista kiinnostuneita tai muutenkaan hermostuneita. Mummin tuoma ape niitä kiinnosti ja vajaan tunnin soutamisen jälkeen ne varsin helposti siirtyivät proomusta laitumelle. Joskus näytti siltä kuin ne olisivat saaneet siivet selkäänsä, niin lennokkaasti ensimmäinen vartti mentiin pitkin Vähämarjasaaren nurmia.

Äidin pikkusisko Liisa asui vielä kesällä 1953 Marjasaaressa mutta syksyllä hän oli lähdössä töihin Ahvenanmaalle. Tälle tielle Liisa jäikin. Seuraavien vuosien aikana hän löysi tulevan miehensä ja muutti Ruotsiin. Liisa ja miehensä Rolf saivat kaksi poikaa. Rolf kuoli 80- luvulla sairauden murtamana hieman yli 50 vuoden ikäisenä. Liisa puolestaan on yhä vanhusten sairaanhoitajana lähellä Tukholmaa sijaitsevassa vanhustentalossa, näin huolimatta varsin korkeasta runsaasti yli 70 vuoden iästään. Liisaan minulla on aina ollut lämmin ja välitön suhde vaikka emme niin usein tapaakaan.
Äidilläni oli myösi kaksi veljeä - Ryynar ja Ragnar. Ryynar oli löytänyt vaimonsa Marttilasta Paimion naapurikunnasta. Ryynar jäi harjoittamaan maanviljelystä lähelle Paimion kirkonkylää, mistä oli kyennyt ostamaan tarkoitukseen sopivan tilan. Tila oli aivan Maatalousoppilaitos Kerho-opiston naapurissa. Ryynar sai vaimonsa Mairen kanssa kolme tyttölasta Eevan, Leenan ja Hannan, joista viimeksi mainitun muistan lapsuuteni mielikuvissa hentona pikkuisena kesäperhosena. Leenalta taas sain joskus pihatemmellysten yhteydessä elämäni ensimmäisen poskisuukon. Eeva - suurin piirtein minun ikäisenäni ja esikoisena joutui ahertamaan tilalla jo nuorena varsin täyspainoisesti. Kaikki tytöt ovat löytäneet miehensä maatilatalouden parista. Varsinkin isänsä, kuin myös uutteran äitinsä geeniperinnöstä johtuen ovat tytöt menestyneet hyvin maatalousyrittäjinä. Lapsia heillä on kaikilla ja yhteinen lukumäärä on niin suuri, etten tähän ryhdy heitä luettelemaan. Ryynar ja Maire ovat kumpikin jättäneet pitkän maallisen päivätyönsä ansioituneesti. Maire kuoli 1998 alussa 2,5 vuotta ennen Ryynaria. Ryynar erinomaisen hyvästä fyysisestä kunnostaan huolimatta joutui taipumaan hyvin nopeasti kehittyneen vaikean sairauden murtamana vuoden 2000 lopulla.

Ragnar oli vanhempiensa iloksi jäänyt kotiseudulleen ja oli naimisissa paikallisen tytön Tertun kanssa. Ragnar harjoitti kalastusta/ammattikalastusta, postinkantoa sekä pienviljelyä toimeentulonsa eteen. Hän asui alkuun Vähämarjasaaressa sijaitsevassa Äidin ätitinäs (mumminsa) entisessä kotitalossa. Talo oli 50-luvun lopulla vaatimaton, pieni, kunnoltaan tuohon aikaan vielä asumiskelpoinen.