View

Etusivu

Sisällysluettelo

Takaisin

Kesät edelleen kuten aiemminkin olin Särkisalossa isovanhempieni apuna, mutta 13 vuoden iästä lähtien olin myös heinäaikaan viikon tai kaksi töissä enoni Ryynarin maatilalla taatilassa, lähellä Paimiota. Eräänä keväänä - lienen ollut 14:sta ikäinen - sain tehtäväkseni levittää lantaa takapellolle. Homma oli simppeliä puuhaa. Lannan lapioin kärryyn jonka jälkeen hevonen hinasi kärryn pellolle jossa sen kippasin kasaksi pellolle. Olin puuhastellut muutaman päivän tämän tehtävän kanssa, kunnes sattui ikävä onnettomuus. Ryynarin Tamma hevosella oli kiima aika ja se pitkällä häntäsudillaan viskoi virtsaa ympäriinsä. Siitä ei takapuolen kohdalla vajaan metrin päässä istuessani kärryn reunalla millään päässyt eroon. Yritin vähän saappaalla ojentaen suojautua, ettei sen suti ihan naamalle tulisi, niin siitäkö tamma hermostui. Se antoi yhteislähdön kummallakin takaraajalla minua kohti. Kaviot osuivat - onnekseni - ensi potkaisulla kärryn reunaan. Minä säntäsin selkä edellä takanani olevaan paskakuormaan, ja potkuja tuli solkenaan. Tamman perä oli enemmän ilmassa kuin fysiikan kirjoista tunnettujen painovoima lakien mukaan oli mahdollista. Yhdessä tuokiossa tamman vasen takajalka oli aisan väärällä puolella, muutama yhteispotku vielä kunnes tamma horjahti ja kellahti nurin. Vasen aisa kulki nyt jalkojen välistä mahan reunaa pitkin valjaisiin, mikä piti hevosen tiukasti pihdeissään. Vain hetken katseltuani tammaa ymmärsin, että meidän tulevaisuutemme yhteistyötä ajatellen oli juuri päättynyt - ikiajoiksi. Tamma tulisi minut aina muistamaan, eivätkä sen muistot tule olemaan yhteistyöllemme suosiolliset. Olin lähes yltä päältä paskassa ja hevonen maassa. Meno oli sellaista, että se kävi miehiselle luonteelleni enkä hevosen irrottamispuuhiin ryhtynyt. En vakavasti edes harkinnut, hain enoni avuksi. Rauhoittaen sekä tyynnytellen hevostaan hän ryhtyi valjaiden irrottamiseen. Minä pelkäsin tammaa ja sainkin ohjeen poistua paikalta. Enoni sai aisat irti valjaista, kiskottuaan aisan pois hevosen alta, oli hevosen noussut pystyyn ja viety talliin. Minä annoin oman kertomukseni asiasta pirtissä. Vuosien varrella sain kuulla, ettei hevonen tuota järkytyksestään koskaan täysin selvinnyt. Hevosesta oli pysyvästi tullut hermostuneempi ja arvaamattomampi. Minä siirryin aivan muun tyyppisiin tehtäviin, klapikasalle, vihannesmaan kasteluun ym. En enää tulevaisuudessakaan hoitanut biologisia lannoitus tehtäviä. Tapahtuma painoi mieltäni kauan ja egoni sai vakavan kolhun. Enoni ei myöskään tätä episodia koskaan unohtanut, vaikka siitä ei tapahtuman jälkeen puhuttukaan. Myöhempinä kesinä - kun määrättiin - tein traktorilla raskaammat pelto työt. Aika oli suuntaamassa minun toimiani muualle, olin tulossa siihen ikään jossa mopo ja myöhemmin moottoripyörä olivat tärkeämpiä kuin huonosti palkatut maataloustyöt "taksvärkit" sukulaisissa.

Viisitoistavuotiaana v.1961 heti keväällä koulujen päättymisen aikaan sain mahdollisuuden vaihtaa Märklin veturit, vaunut sekä radat rakennuksineen käytettyyn mopoon. Kaupan tein vastapäätä Mannerheimintie 81:tä sijaitsevaa kerrostaloamme olevassa pyöräliikkeessä, jossa oli myös mopoja myynnissä. Koulun päätyttyä keväällä heti ensimmäisenä viikonloppuna päätin ajaa mopolla vanhempieni mökille Antsgok:n. Se sijaitsi Pohjan pitäjässä lähellä Fiskarsia. Matkan aikana vanhempani ohittivat minut vanhalla Turuntiellä, samalla tiedustellen minulta olosuhteita. Tulin mökille vasta pari tuntia heitä myöhemmin. Panin matkalla merkille, ettei mopo ole tehty niin pitkille matkoille. Sen moottori ylikuumenee kun sillä ajellaan kaasu pohjassa pitkiä matkoja. Rauhallisesti ajellen mopo kesti hyvin matkan rasituksen. Kesän aikana kuljin sillä kaikki sukulaismatkat ympäri maakuntaa. Ajoin Fiskarsin ja Perniön kautta Särkisaloon, kävin Vesterviikissä. Ajoin Särkisalosta Paimioon – Taatilaan Ryynarin luo ja sieltä mökillemme jne. Mopon huollot tein itse. Huolehdin hyvin siitä, että polttoaineen öljyseos on mieluimmin vähän suurempi kuin liian pieni. Kesä meni nopeammin kuin koskaan ennen. Mopon selässä oli mukava matkustaa ja tutustua ympäristöön. Rauhallista matkantekoa mopokyyti oli ja vaatikin oikean suhtautumisen matkan vaatimaan aikaan. Onnettomuuksiakaan ei tapahtunut.

Mökkimme sijaitsi kauniilla paikalla järven rannalla. Olin ollut mökillämme muutaman kerran jo aiemmin ja myös vähäisessä määrin auttanut rakennustöissä. Vanhempani olivat ostaneet tontin juuri – ennen 60 luvun vaihdetta ja vuonna 61 kesällä hommaa oli vaikka kuinka paljon. Äitini hoiti puutarhaa, josta muodostui tulevien vuosikymmenien aikana monipuolinen vihannesaitta. Puutarha olisi milloin vain kelvannut esimerkiksi kenelle tahansa asiantuntijalle. Sieltä löytyi kaikki tunnetut vihannekset joita elonkorjuu aikaan useilla tavoilla säilöttiin. Mehuja äiti valmisti talven varalle eivätkä ne koskaan päässeet loppumaan. Yhä 2000 luvullakin äidin jo saavuttaessa 80 vuoden iän olemme saaneet nauttia hänen säilykkeistään ja mehuistaan. Mökin puutarha oli aarreaitta joka ei syntynyt hetkessä eikä ilman kovaa työtä. Äitini myönsi usein mökin olevan - kaikesta hyvästä huolimatta - "pakkotyölaitos". Näin oli koska äitini saama geeniperintö aiheutti tarpeen tehdä aina jotain. Hän usein myönsi, varsinkin kun häneltä kysyi tarvetta lepäämiseen, ettei hän voi olla tekemättä mitään. Televisiota katsellessa äitini on kutonut satoja toinen toista hienompaa villapuseroa. Näitä puseroita ovat saaneet niin "me lapset", lasten lapset, kuin myös lukuisat tuttavat. Neulominen ei jäänyt yksin puseroiden tekemiseen vaan hän on kutonut kaikkia mahdollisia tuotteita mitä kuvitella saattaa. Tekeminen, työ ja puuhastelu ovat äitini geeneissä. Puuhastelu oli siis omaehtoista pakenemista saamattomuudesta ja kyvyttömyyden pelosta, -pakenemista luomiseen. Isäni oli asenteeltaan samanlainen, lisäksi hän imeytyi mukaan äidin voimakkaan persoonan synnyttämään ahertamiseen.