View

Etusivu

Sisällysluettelo

Takaisin

Oliko kummankin vanhempani uupumaton puurtaminen geeneissä osasyynä minulle ja siskolleni langenneeseen työnarkomaniaan. Näin uskallan sanoa - opittuani tuntemaan itseni. Siskoni Mirja (Anu) joka haluaa hänestä käytettävän toisen ristimänimensä mukaan nimeä Anu (Anneli) on uuttera omilla jaloillaan seisova tahto nainen. Sosiaalinen luonne on siskonikin, vaikka hän ei koskaan ole ollut erityisen kiinnostunut sukulaisuuksien hyvästä ylläpidosta. Siskoni vietti lapsuusvuosien kesät pääsääntöisesti mökillämme, minun ollessa Särkisalossa tai muualla sukulaisten töissä.

Kuusitoistavuotiaana heti keväällä - isäni avustuksella ostimme minulle moottoripyörän. Mopon annoimme osasuorituksena kaupasta. MZ 175 oli minun pitkään ihastelema pyörä. Sen käynti ääni oli pehmeämpi kuin muiden moottoripyörien ja moottori kuin myös runko oli kauttaaltaan enemmän suojattu kuin kilpailevien merkkien. Keväällä v.1962, koulun päätyttyä matkasin omalla moottoripyörällä Antsgokiin. Olihan se ihanaa aikaa, pyörä kulki kauniisti kuin juna, kaartaen kurveissa tasaisesti, pehmeästi kuin pumpulin päällä, mopolla ajellessani en olisi voinut kuvitella kuinka suuri ero on moottoripyörän ja mopon välillä. Elin nuoruuteni onnellisinta aikaa. Moottoripyörä ja maaseudun hiekkaiset mutkaiset tiet veivät lukuisiin kohteisiin, mökille tai sukulaisiin luoden minulle oman turvaverkon jota halusin pitää yllä. Moottorin pehmeä käynti loi kuvan rauhallisesta kiitäjästä josta tarpeen tullen löytyi kymmenien hevosien voima. Moottoripyörää kiillotellessa ja huoltaessa tuppasi kaikki muu unohtumaan, mutta aika ajoin oli myös tunnustettava tosiasiat. Oli myös tehtävä töitä, että pystyisin huolehtimaan syntyneistä velvollisuuksista sekä sitoumuksista. Maailma oli pysyvästi avautunut mielessäni aivan uudella tavalla, erilaisena kuin aiemmin. Olin kiinnostunut muiden nuorten tekemisistä sekä ympäristöstäni. Osallistuin 16 vuotiaana ensimmäistä kertaa nuorten kokoontumiseen Särkisalon Meripirtin kioskilla. Enhän minä Särkisalosta tuntenut muita kuin Holmin veljekset, heistä parhaiten ikäiseni Simon ja Samulin jotka olivatkin paikalla. Olin kuitenkin vain kesävieras enkä paikkakuntalainen ja siksi tuollainen "nuohoaminen" kioskin nurkissa ei minulle avautunut. Kahteen korkeintaan kolmeen kertaan jäi kesän aikana kioskilla lorvailu. Tärkeintä olikin päästä ajamaan moottoripyörällä joka seisoi mantereen puolella. Moottoripyörällä ajo kioskille ja takaisin rantaan vei vajaan vartin, se oli aika jonka kykenin helposti käyttämään ilman, että Marjasaaressa olisi jouduttu iltatoimia viivästyttämään. Kioskilta sain myös noudettua jäätelön tai makeisia ja tällainen itsemääräämisoikeus oli myös varsin kiehtovaa.

Tuli syksy, koulu ja lähetin hommat. Olin minä onneni kukkuloilla saadessani kuskata kukkapaketteja uudella pyörällä pitkin kaupunkia. Omanarvon tunteeni myös lähialueen poikien osalta sai huomattavan lisän saatuani oikean moottoripyörän. Kokemukseni myös moottoripyörällä ajamisesta kasvoivat niin, että päätin seuraavana keväänä 1973 osallistua Päijänteen ympäriajoon. Minulla syntyi myös tarve päästä oikeisiin töihin, en halunnut jatkaa ammattikoulussa. Mielestäni minua pidettiin väärällä koulutuslinjalla. En halunnut olla puupuolella vaan teknillisemmällä linjalla. Kun minä en yli puolentoista vuoden opiskelun aikana saanut linjaa vaihdettua päätin lopettaa ja mennä töihin.

1963 olin juuri täyttänyt 17 vuotta ja hankkinut uuden Jawa 250 kuutioisen g-rossipyörän. Riisuin siitä kaiken tarpeettoman sekä suojasin ilmanotto aukon roisketiiviiksi. Oli valmis ajamaan Päijänteen ympäri. Olin Weilin & Göösiltä saanut vapaata ja pienen lainan voidakseni rahoittaa kilpailuni. Kilpailu sujui varsin hyvin aamu tunneille saakka jolloin väsyin tappelemaan kytkinongelmieni kanssa jotka johtivat vaihteen käyttö ongelmiin. Keskeytin ja palasin aamupäivällä seuraavana päivänä maalipaikalle, lyötynä.

Kesä 1963 ei ollut enää entisenlaisensa. Työni johti pienentyneeseen kesälomaan, vain viikonloput toivat oleellista piristystä arkiseen aherrukseen. Olin mökillämme aina kun ehdin ja Särkisalossa vietin varsinaisen lomani. Saaressa minun oli selvästi vaikeampi pysyä pitkiä aikoja. Olin kasvamassa ulos lapsuuteni ympyröistä sekä olosuhteista.
Syyskuussa 17 pv 1963 oli muuttava elämäni enemmän kuin mikään aiempi tapahtuma. Olin erään kaverini kanssa matkalla Hesperian elokuvateatteriin. Elokuvateatteri oli rakennettu entinen "hevostalli" Mannerheimintiellä heti Hesperiankadun jälkeen kaupungin puistoa vastapäätä. Olimme usein tuossa teatterissa katsomassa vanhoja elokuvia. Hesperian elokuvaliput olivat kaupungin halvimmat ja maksoivat ainoastaan markka ja kymmenen penniä. Teimme matkan minun Jawallani. Ajoin Nordensjöldinkadun suunasta kohti Mannerheimintietä, kun Töölönkatua pitkin kaupungin suunasta tuli kaupungin linja-auto. Olin tulossa ilmeisen reippaasti tuohon risteykseen huomaamatta oikealta tulevaa bussia. Huomattuani bussin pyrin kääntämään sen tulosuuntaan kuitenkin sillä seurauksella, että ajauduin bussin kylkeen. Kylkeä pitkin edetessäni perää kohti törmäsi polveni kohtuullisella nopeudella takimmaisen lokasuojan terävään reunaan joka halkaisi polvilumpioni sekä reisiluun kuin kirveellä lyötynä. Siihen toppasi matkan teko, tai ainakin viivästytti. Pyysin kuitenkin varmuuden vuoksi kaveriani sairaalaan odottamaan jos ehtisimme seuraavaan näytökseen.

Heräsin sairaalassa seuraavana päivänä. Hoitaja jonka syystä voi sanoa olleen nuori ja kaunis puristeli varpaitani jotka näkyivät juuri koko jalan ulottuvan kipsin päädystä, tunto oli tallella. Sain myöhemmin kuulla, että leikanneen lääkärin ja isäni välillä oli käyty keskustelu jalan amputoimisesta. Isäni oli kuitenkin