View

Etusivu

Sisällysluettelo

Takaisin

leivänpala ja saatavilla ollutta hiillostettua silakkaa. Porstuan komerossa oli aina myös suolattua kuivalihaa, jota usein myös pidettiin tarjolla tuvan pöydässä.

Jo aamusta alkaen on pappa puuhaillut useamman tunnin verkkojensa parissa. Verkot hän hoiti kokemuksellaan taidokkaasti, olivathan verkot varsin tyyriitä. Niitä oli usein pirtin lattialla missä hän sukkelin kädenliikkein korjasi ja solmi verkkoon uusia silmuja. Verkkojen säilytyksestä huolehdittiin myös tarkkaan. Niitä varastoitiin kuivassa liiterissä, joko seinälle ripustettuna tai puutynnyreihin laskostettuna.
Pappa työskenteli iästään huolimatta Hakkalan sahalla tapulimiehenä. Sunnuntait hänellä oli vapaata, lauantaisin tehtiin töitä vain klo 13.00. Saha sijaitsi yli 3 kilometrin soutumatkan päässä itään rannastamme. Pirtin ikkunasta näki hyvällä säällä sahalle saakka. Mitään yksityiskohtia ei voinut tunnistaa, mutta klo 17.00 jälkeen kykeni erottamaan pienen veneen verkkaisen etenemisen pitkin mantereen eteläistä rantaa. Aamuisin kesäaikaan tuuli oli rauhallista ja lempeää. Lisäksi kesätuuli puhalsi pääsääntöisesti lounaasta ja siksi sahalle töihin mennessä oli myötätuuleen kevyt soutaa. Päivän mittaan, iltaan päin mennessä tuuli aina nousi kovemmaksi mikä teki soutamisen kotiinpäin – vastatuuleen - paljon raskaammaksi ja näin kotiintulon hitaammaksi. Marjasaaren itä – länsi pituudesta johtuvasta muodosta kuin myös sen maantieteellisen aseman vuoksi navakka lounastuuli aiheutti merelle aina tuntuvan aallokon ja vastuksen. Töiden sahalla päätyttyä ja papan soutaessa kohti kotia oli huonon kelin sattuessa varsin tuskallista ikkunasta seurata hänen hidasta etenemistään vasten tuulta sekä aaltoja. Mummi arvelikin, ettei pappa enää pitkään jaksa raskasta tapulimiehen työtä. Papan 65 vuoden ikä yhdessä muiden taloustöiden kanssa loi luonnolliset rajoitukset karaistuneelle saaristolaiselle.

Tuulta ja sen synnyttämien aaltojen voimaa opin nuorena poikana kunnioittamaan sekä ymmärtämään. Minulle syntyi saamistani kokemuksista luontainen oppi siitä kuinka merellä veneiden kanssa toimitaan. Päivittäin eri tehtäviä merellä suorittaessani opin myös ymmärtämään, ettei ollut mahdollista jättää suoritusta kesken vaan työ oli aina vietävä loppuun saakka. Yritys ei riittänyt, oli myös saavutettava päämäärä. Kuinka suurten ponnistusten takana päämäärä oli, ei ollut tärkeää, vain perille saapumisella oli merkitystä. Työtä tai tehtävää ei voinut jättää kesken, oli elinehto suorittaa tehtävä loppuun - perille saakka. Tämä oppi on asettunut eräänä elämäni johtolankana syvään sieluuni.

Verkot laskimme yleensä iltaisin, minä soudin ja pappa laski verkot tai pitkänsiiman. Kovassa merenkäynnissä emme verkkoja laskeneet. Verkkojen lasku papan kanssa ei ollut kovinkaan kiinnostavaa, mutta sitä kautta opin tuntemaan vesialueen karit, matalat ja syvänteiden reunat. Myöhemmässä elämässäni näillä tiedoilla oli käyttöä. Verkkojen nostaminen olikin sitten varsin jännittävää puuhaa. Siihen en väsynyt koskaan. Odotin kalasaaliita, minua kiinnosti nähdä erilaisia kaloja, joita sitten punnitsin ja mittailin. Odotin aina jos näkisin suuria kaloja joita aikaisemmin en ollut nähnyt. Niistä joskus papan kanssa puhuttiin ja silloin en osannut erottaa kalajuttuja todesta. Lahna oli tärkeä kala, sitä suolattiin tynnyreihin talven varalle. Talvella lahnaa syötiin ihan sellaisenaan leivän ja perunan kanssa. Lahnasta tehtiin myös liottamisen jälkeen kaikenlaisia ruokalajeja. Oli uunilahnaa, hiillostettua lahnaa, paistettua lahnaa, keitettyä lahnaa ym. Myös soppakalana käytettiin lahnaa vain muutaman käyttötarkoituksen mainitakseni. Lahnat olivat myös varsin kookkaita tuohon aikaan. Ei ollut lainkaan harvinaista saada 3-5 kg lahnoja. Kuhaa, siikaa ja lohta tietysti arvostettiin korkealla ja siksi ammattikalastajille ne olivatkin myyntikaloja kuin myös suuret kampelat joita ei enää taida olla olemassakaan. Sellainen mielikuva minulle on jäänyt, että kraavia siikaa pidettiin suuressa arvossa koska sitä tarjottiin vieraille. Pitkällä siimalla saimme myös ankeriaita, joita en sitten lapsuuteni päivien ole enää pyydyksiini saanut. Pitkäsiiman parhaat saaliit syntyivät kuhista, isoista ahvenista sekä kookkaista kampeloista. Simppujakin saimme verkoilla, pappa ei niistä lainkaan pitänyt eikä kissakaan, mutta mummi saattoi keittää niistä lientä.

Usein saaren ohi lipuivat komeat purjealukset noutamaan Hakkalan sahalta puutavaraa. Joskus pyhäiltaisin odotin niitä kalliolla istuen. Pyhäillat olivat sellaista aikaa jolloin niitä useimmiten sahalle pyrki. Purjealusten näkeminen oli aina mielenkiintoista ja puuhastelujen parissa tulikin merelle alvariinsa vilkuiltua. Ajatuksenani oli, jos tänään saapuisi aiempia komeampi alus esille. Odotin nähdäkseni niiden muodot, niiden komeat mastot, joita sitten laskin kysyäkseni papalta mikä alus milloinkin oli kyseessä. Hän tiesi myös usein mistä ja milloin laivat tulivat ja mihin olivat menossa. Pappa myös herkesi joskus kertomaan omia kokemuksiaan merenkulusta. Tarinat liittyivät lähialueen merenkulkuun, koska kanistereita joista tarinoissa kerrottiin, kuljetettiin välillä maitse ja välillä vesitse. Miesten kesken hän näitä praatasi. Hauskimpana tarinana muistan papan kertomuksen, jossa hän menetti kukkaronsa juostessaan metsässä olleeseen piikkilankaan. Koko takapuolen mittainen kappale kangasta oli housuista revennyt. Siinä rytäkässä oli kukkaro jäänyt housuntaskussa piikkilankaan roikkumaan. Takaisin sitä hakemaan ei pappa ollut lähtenyt vaan oli päätellyt, että tulee halvemmaksi jättää löytäjälleen. Tämän tarinan kuulin usein sivukorvalla papan asiasta miesten kanssa tarinoidessa. Ilmeisesti tapaus oli ollut hauska ja mieleenpainuva koska sitä niin usein muisteltiin.