View

Etusivu

Sisällysluettelo

Takaisin

keittiön takaoven viereen tehdyssä lavassa, josta se tuli noutaa. Paikka oli täysin varjossa, eikä aurinko päässyt sinne koskaan pilaamaan ruokajätteitä. Hinkkiä kallistaen pyörittelin sitä pitkin polkua niin pitkälle, että sain sen talon päätyyn jonne toin aina lavakärryn. Sellaisen kärryn missä oli kaksi polkupyörän pinnapyörää yksi kummallakin sivulla. Talon päädystä sain hinkin nostettua noin 20 senttiä korkean laidan yli kärrylle jolla sitten hinasin sen rantaa. Kovin koettelemus oli saada hinkki veneeseen. Jos hinkki oli lähes täysi, oli ainoa konsti kääntää veneen perälauta maata kohti ja vivuta hinkki sitä kautta veneeseen. Tämä oli Klippulasta vaikein osuuteni. Hauskinta oli tavata muita lapsia. Usein, lähes viikoittain sain kutsun tulla vieraaksi lastensiirtolan lauantai-iltaisin järjestettyyn nuotioiltaan, siellä kaikille aina tarjottiin makkaranpala jonka nuotiolla sitten käristimme. Joskus saimme myös pullollisen punaista limsaa. Poikkeuksetta nuotioilloissa oli myös lasten järjestämää ohjelmaa. Nämä nuotioillat lapsuuteni vuosien varrella ovat jääneet suurella kaiholla mieleeni. Nuotioillat pidettiin Klippulan niemen kärjessä aivan luonnon omissa olosuhteissa. Jo kevään ensimmäisen nuotioillan jälkeen oli viikon jokaisena päivänä odotus ja mietteet seuraavassa nuotioillassa, niin mukavia tapahtumia ne olivat. Leirillä oli joka kuukausi uudet lapset. Olivat alakoululaiset pojat ja tytöt yhdessä ja oli vanhemmat pojat ja tytöt erikseen niin että kesän kolmena kuukautena aina olivat uudet lapset. Vuosien kuluessa sitä väkisin myös oppi ihastumaan joihinkin tyttöihin. Oli kovin koskettavaa oppia tutustumaan ja pian hyvästelemään juuri tutuksi tulleita uusia ystäviä. Myös arkisin minut usein pyydettiin mukaan leikkeihin joita olivat muun muassa 10 tikkua laudalla, tikan heittoa ja varsinkin koronaa pelattiin usein. Joskus urheiltiin ja erään kerran hypätessäni seivästä löin ison varpaan seipään koloon niin pahasti, ettei isovarpaani ole koskaan toipunut tuota tällistä.

Tein merimatkan soutaen saaresta mantereelle joka päivä ja joskus jouduin myös kokemaan varsin kovaa merenkäyntiä. Soutaminen itsessään oli simppeliä puuhaa mutta kovalla kelillä ei eteenpäin päässyt millään. Olosuhteiden mukaan oli myös valittavana isompi tai pienempi ruuhi. Malliltaan ne erosivat myös oleellisesti. Pienempi oli tylppänokkainen sekä matalampilaitainen, se otti laineet ja tuulen kevyemmin vastaan koska pohja oli pyöreämpi ja laidat matalammat eikä siinä ollut kölipuuta. Myrskysäällä vene ei edennyt soudetussa suunnassa. Soutamalla kohti tavoiteltua suuntaa joutui pian toteamaan matkan kasvaneeksi. Vene meni joko tuulen mukana taaksepäin tai sen sai menemään sivuttain pyöreän pohjansa ansiosta, se olikin ainoa konsti päästä meren yli. Joskus uurastaessani tuulta ja aaltoja vastaan näin Klippulan laiturilla ihmisiä seuraamassa ponnistelujani mikä osaltaan lisäsi voimiani sekä uskoani voittaa meren voima. En ollut yksin, minua seurattiin ja se loi myös turvallisuuden tunnetta. Olin myös merenkävijä, tavallaan sankari kyettyäni aina kelistä riippumatta tulemaan saaresta yli mantereelle. Pahimmissa lounaistuulen myrkyissä piti ensin soutaa saaren pohjoisrannan suunnassa kaislikon reunaa ylös niin pitkälle kuin saaren antama vähäinen suoja helpotti merenkäyntiä ja tuulta. Tämän jälkeen nokka lähes suoraan kohti tuulta pikku hiljaa veto vedolta oli annettava veneen liukua vasempaan sivusuuntaan kohti pohjoissuunnassa sijaitsevaa Klippulan rantaa. Takaisintulo oli aina helpompi koska oma rantamme sijaitsi suoraan pohjois-etelä akselia idempänä ja lounastuuli antoi pienen mahdollisuuden sitä vasten soutaessa liuttaa venettä tuulen mukana. Tosissaan soutaa piti vasten tuulta takaisinpäinkin, mutta hieman helpompaa se oli kuin menomatka.

Klippulan matkan jälkeen oli käytävä vielä Vähämarjasaaressa lypsämässä lehmät ja kasteltava kasvimaat. Iltaisin tein matkan mummun ja papan kanssa. Aamuisin he hoitivat matkan ilman minua, koska silloin aina nukuin. Harvoin tämä illan lypsymatka mitenkään raskas oli, siihen tottui hyvin ja kokonaisuudessaan se ei vienyt kuin puolitoista tuntia. Kahden soudettavalla veneellä mentiin eikä minun tarvinnut aina soutaa, jos en sitä varsinaisesti pyytänyt, koska olin jo Klippulan matkan suorittanut. Lypsyt sekä kasvimaan hoito olivat elinehto ja siksi hoidettava säntillisesti. Oli niitäkin kertoja jolloin olin viipynyt liian kauan Klippulassa ja mummi sekä pappa olivat lähteneet ilman minua. Minua ei voitu odottaa liian kauan ja näistä viivytyksistä minua toruttiin. Vuosien varrella 50-luvun puolenvälin tienoilla mummi luopui toisesta lehmästä lähinnä tarpeettomana sekä liikaa työtä vaativana. Alkuun muistan mummin sitä lehmän kohtaloa kovasti surreen. Mummin suru vaikutti myös pappaan ja minuun mutta aika korjasi tunnelman. Elämä jatkui, vaikka aisteissamme tapahtuma raadollisesti havahdutti vääjäämättömästi ymmärtämään kaiken olemassaolomme rajallisuuden ja päättyvyyden.

Sunnuntaisin me, mummi, pappa ja minä hiljennyimme kuuntelemaan jumalanpalveluksen akkuradiosta, saaressa ei ollut sähköä. Joskus kuuntelimme myös uutiset radiosta, muuten radio ei käytössä ollut. Muutaman kerran kesässä soudimme noin 5 km merimatkan Särkisalon kirkkoon. Soutaen matka oli kohtuullisen pitkä, mutta silloin otimme rannasta isomman kahden soudettavan veneen, jolla matka taittui nopeammin ja hieman kevyemmin. Nämä sunnuntaipäivien kirkossa käynnit antoivat myös lisäväriä muuten arkiseen elämään saaressa ja siksi ne olivat varsin mukavia kokemuksia. Matkaan ei myöskään koskaan lähdetty kovalla tuulella vaan odotettiin sopivan tuntuinen keli ja sitten mentiin. Kesä kului nopeasti Särkisalossa. Puuhaa riitti, oli kasvimaan työt, perunan nosto, heinätyöt niin omat kuin muualla käydyt lapotustalkoot. Vapaa-aikani parhaimmat hetket vietin onkimassa ahvenia kaislikon reunassa tai uistinta vetäessäni saaren ympäristössä. Parhaat kalansaaliit sain myytyä Klippulan lastensiirtolan keittiöön. Niistä sainkin usein mukavat taskurahat.